6.6.2017Sanni Mäntyniemi

Pahat ja laiskat vanhemmat pilaavat medialla lastensa elämän?

Mediavanhemmuus, eli vanhempien oma mediankäyttö ja heidän roolinsa lasten mediankäytössä on aihe, joka on saanut runsaasti palstatilaa viime aikoina: ”Puhumattomat kolmevuotiaat uusi ilmiö – some varastaa vanhempien ajan”; ”On järkyttävää, miten älypuhelimiin koukussa olevat vanhemmat laiminlyövät lapsiaan”; ”Laiskojen vanhempien lapset pelaavat eniten”. Kuten jo pelkistä otsikoistakin voi päätellä, kerronta on korutonta: vanhemmat ovat addikteja, välinpitämättömiä ja/tai laiskoja ja lapset kärsivät.

Samanlaiset vanhemmuuskuvaukset olivat keskeinen teema tuoreessa tutkimuksessani, jossa tarkastelin 1. vuoden lastentarhanopettajaopiskelijoiden uskomuksia lasten mediakokemuksista kotona. Myös niissä vanhemmat esitettiin usein kyvyttöminä tai haluttomina asettamaan rajoja sekä omalle että lastensa mediankäytölle. Varhaiskasvatuksen keskeiseksi mediakasvatukselliseksi tehtäväksi nähtiinkin sekä vanhempien opastaminen että vaihtoehtoisen ja mediavapaan kasvu- ja oppimisympäristön tarjoaminen lapsille.

Väitän, että lapsensa Instagramille uhraavista vanhemmista on tullut yksi 2010-luvun suurista kertomuksista: Jokainen tämän kirjoituksen alussa esitetyistä artikkeleista on saanut runsaasti näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja enimmillään yksittäistä juttua on suositeltu (jaettu ja tykätty) Facebookissa lähes 38000 kertaa. Kaikki niistä ovat myös keränneet huomattavan määrän myötämielisiä lukijakommentteja. Kertomuksen todenmukaisuus onkin sitten toinen juttu. Kaikki linkitetyt artikkelit perustuvat yksittäisten ihmisten – yksityishenkilöiden tai ammatinharjoittajien satunnaisiin ja tulkinnanvaraisiin havaintoihin. Näistä havainnoista on sitten johdettu koko nykyvanhemmuuden yleisestä tilaa koskevia päätelmiä.  Sama induktiivinen logiikka näyttelee merkittävää roolia myös opiskelijoiden uskomuksien taustalla.

Mediakasvatuksen ja opettajankoulutuksen näkökulmasta tilanne on haastava. Ensiksikin opiskelijoiden ennakkouskomuksilla on huomattava merkitys siihen, miten he koulutuksen sisältöihin suhtautuvat: jos uskomukset ja sisältö ovat ristiriidassa – eikä opiskelijan uskomuksia haasteta – hän todennäköisemmin pitää kiinni omista näkemyksistään kuin arvioi niiden paikkansapitävyyttä ja muuttaa niitä. Toiseksi, mediassa tuotetut vanhemmuusrepresentaatiot tukevat ja vahvistavat jo lähtökohtaisesti vääristyneitä uskomuksia. Tästä syystä opettajankoulutuksessa tuleekin kiinnittää erityistä huomiota sekä opiskelijoiden uskomusten käsittelyyn että heidän kriittisen medialukutaitonsa tukemiseen. Muuten vaarana on, että lasten ja nuorten mediakulttuurista toimijuutta tukeva mediakasvatus ei näyttäydy mielekkäänä ja tarpeellisena suojelutehtävään orientoituneille opiskelijoille.

Pekka Mertala (KM, LTO) toimii väitöskirjatutkijana ja tuntiopettajana Oulun yliopistossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *